Tarkistus alkaa ennen kameraa
Kun saavun studioon, en aloita kamerasta enkä valoista. Aloitan esineestä itsestään. Pyyhin sormenjäljet ja pölyn liinalla, koska yksi jälki lasin pinnalla näkyy videolla suurempana kuin silmä sen huomaa. Sitten katson esinettä paljain silmin eri kulmista ja liikutan päätäni sivulle. Näin näen, mitkä pinnat kaartuvat, mitkä ovat tasaisia ja missä heijastukset liikkuvat eniten, kun katsoja siirtyy.
Tämä vaihe vie vain pari minuuttia, mutta se säästää myöhemmin paljon. Jos esine on lasipullo, huomaan heti, että sen kylki toimii peilinä kaikelle ympärillä. Jos kyse on harjatusta metallista, heijastukset ovat pehmeämpiä ja venyvät pitkiksi juovaksi. Kirjoitan itselleni muistiin, mitä pintoja pitää vahtia erityisesti, ja siirryn vasta sitten asettelemaan valoja.
Näyttö kertoo enemmän kuin silmä
Kun valot ovat paikoillaan, siirryn katsomaan kuvaa näytöltä. Silmä korjaa paikan päällä paljon, mutta kamera ei. Näytöllä sama pullo näyttää usein täysin erilaiselta: kirkas läiskä, jonka luulit olevan hallinnassa, onkin reunasta reunaan palanut valkoiseksi. Siksi käyn kuvan läpi aina samassa järjestyksessä enkä hyppele sieltä, minne katse sattuu osumaan.
Ensin katson kokonaisuutta: onko esineen muoto luettavissa ilman että selitän sen itselleni. Sitten reunoja, joista lasin ääriviiva näkyy. Sen jälkeen kirkkaita kohtia ja lopuksi taustaa esineen pinnassa. Pidän näytön kirkkauden samana joka kerta, jotta vertailu on rehellistä. Jos vaihdan kirkkautta kesken tarkistuksen, en enää tiedä, onko kuva muuttunut vai pelkkä näyttö.
- Kokonaisuus: onko muoto luettavissa yhdellä silmäyksellä
- Reunat: näkyykö lasin tai metallin ääriviiva
- Kirkkaat kohdat: onko jokin palanut tasaiseksi valkoiseksi
- Tausta: näkyykö se esineen pinnassa odotetulla tavalla
Kuvaaja ja kamera pinnalla
Yleisin yllätys on se, että heijastuksissa näkyy kuvaaja itse. Kiillotetussa metallissa voi näkyä tumma hahmo kameran takana tai jalustan jalat. Käyn tämän läpi hitaasti: lähestyn kameraa takaa ja katson näytöltä, muuttuuko pinta, kun seison eri kohdassa. Jos muuttuu, tiedän heijastuksen tulevan minusta.
Korjaan asian yleensä kolmella tavalla. Siirrän kameraa muutaman sentin, jolloin heijastuva kohta liukuu pois. Peitän oman puoleni mustalla kankaalla, joka on tummuudessaan lähes näkymätön. Tai muutan kuvauskulmaa hieman, jos esineen muoto sallii. Kokeilen aina yhden muutoksen kerrallaan, koska kaksi yhtä aikaa ei kerro, kumpi auttoi.
Liikkeellä oleva heijastus
Videolla on yksi ongelma, jota valokuvassa ei ole: heijastus liikkuu, jos esine tai kamera liikkuu. Jos teen hidasta pyöritystä pöytälevyllä, tarkistan koko kierroksen eikä vain aloituskuvaa. Pyöritän esinettä käsin hitaasti ja katson näytöltä, missä kohdassa jokin ikävä läikkä syttyy tai sammuu.
Usein kierroksen puolivälissä ilmestyy kirkas raita, jota alussa ei ollut. Silloin merkitsen kierroksen kohdan teipillä pöydälle ja siirrän valoa tai pehmennän sitä. Tämä on työtä, jota ei voi tehdä pelkillä kuvilla: tarvitaan oikea liike, oikea nopeus ja kärsivällisyyttä katsoa kierros kolme, neljä kertaa läpi ennen kuin on tyytyväinen.
Muistiinpanot ja koenauhoitus
Kun kuva tuntuu hyvältä, en vielä aloita varsinaista nauhoitusta. Teen ensin kymmenen sekunnin koenauhoituksen ja katson sen isolta ruudulta. Pieni kamera-näyttö anteeksiantaa paljon, iso ruutu ei. Läikät, pölyhiukkaset ja pienet värinät paljastuvat vasta siinä.
Kirjoitan samalla ylös valojen paikat, etäisyydet ja kameran korkeuden, vaikka asetelma tuntuisi helpolta muistaa. Seuraavalla viikolla se ei enää ole. Muistiinpanot ovat myös syy siihen, että pystyn toistamaan hyvän kuvan toiselle esineelle samasta materiaalista. Kurssilla sama ajatus näkyy tarkistuslistassa, jonka voit tulostaa ja pitää studiossa seinällä.
- Koenauhoitus noin kymmenen sekuntia
- Katsominen isolta ruudulta, ei vain kameran näytöltä
- Valojen paikat, etäisyydet ja kameran korkeus ylös
- Yksi muutos kerrallaan, aina uusi koe
Milloin nauhoitus saa alkaa
Päätös nauhoituksen aloittamisesta on minulle yksinkertainen: kun yksikään kohta tarkistuslistalta ei jää auki. En vaadi täydellistä kuvaa, koska täydellistä lasia tai metallia ei ole. Vaadin, että jokaisen jäljelle jääneen heijastuksen tiedän ja olen sen valinnut.
Se on ero arvaamisen ja hallinnan välillä. Kun tiedät, mikä läikkä kuvassa on ja miksi se on siinä, voit jättää sen paikalleen tai poistaa sen. Kun et tiedä, löydät sen vasta leikkauspöydältä, ja silloin korjaus on yleensä uusi kuvauspäivä. Syksyn hämärtyvinä iltoina tämä korostuu, koska päivänvalo ikkunasta ei enää sotke asetelmaa, mutta huonekin pimenee ja heijastukset muuttuvat.
Heijastusten tarkistus ei ole erillinen vaihe vaan tapa katsoa koko ajan. Kun käyt kuvan läpi samassa järjestyksessä joka kerta, opit nopeasti tunnistamaan, mistä ongelma tulee. Kurssilla harjoittelet tätä oikeilla lasi- ja metalliesineillä, joten sinun ei tarvitse oppia kantapään kautta. Aloita puhtaalla esineellä, yhdellä muutoksella kerrallaan ja koenauhoituksella ennen varsinaista kuvausta.
